Käyn fysioterapiassa. Tajuttuani olevani vinoumia omaava kolmekymppinen olen toivonut ja halunnut muutosta. Keho kärsii muuten ja mieli sen mukana. Ajatus toisen käsittelyssä ja "armoilla" olemisesta on kuitenkin ollut pelottava alusta saakka. Olen joutunut koko elämäni osoittamaan olevani vahva, aina eri syistä. Se on tehnyt minusta itsenäisen, mikä ollut myös tosi raskasta. Tunnen vaikeaksi osoittaa minkäänlaista heikkoutta itsessäni.
Meneminen fysioterapiaan tarkoittaa minulle antautumista toiselle ihmiselle. Olen kuitenkin ollut tyytyväinen käynteihin, mutta myös hämilläni ja peloissani. Hämilläni siksi, että olen aina tottunut olemaan niin hyvässä kunnossa. Peloissani taas, koska en teidä mitä tapahtuu. Olen joutunut aiemmin kokemaan kipua ilman shokkitilaa. Tuolloin luulee melkein, että kuolee. Kipu on niin mieletön. Pelkään voimakasta kipua, jos sen tapahtuma-aika on tiedossa. Koska kipu on liittynyt niveliin, pelkään fysioterapeuttia joka niihin koskee.
Luottaminen on vaikeinta. Kun ei tiedä mitä tapahtuu ja kun ei voi itse vaikuttaa, on vaikeaa luottaa. Silloin pelkään. Silmät kiinni tunnen kaiken. Antautuminen kosketukselle on kaikkein vaikeinta. Syy on fyysinen ja henkinen. Täydellisesti en ole siihen pystynyt edes. Fyysisenä haasteena on kehossani olevat erittäin kipeät kohdat. Vaikka tiedän Samin olevan mielettömän hyvä ja ammattitaitoinen, en pysty antautumaan hoitoihin täysin. Vaikka järkeni sanoo rentoutumisen olevan välttämätöntä, alitajuntani estää. Fysioterapeutti tietää tämän ja etenee varoen. Sanoo luonnon olevan puolellaan.
Henkinen syy antautumisen vaikeudelle on läheisyyden ongelma.
Musta Seepra
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti